Laitoin tallennukseen tämäniltaisen Silminnäkijän lyhytdokumentin Saksan "lapsiluukuista". En tiedä pystynkö juuri tänään ohjelmaa katsomaan. Tai ehkä olis parempi katsoa tänään kuin parin viikon päästä, jolloin taas todennäköisesti petytään... Tässä vaiheessa kiertoa kun on vielä toivoa...

Eilen googletin ihan muuten vaan ja mielenkiinnosta asiaa adoptioprosessista ja -hinnoista. Olen aina kuullut, että adoptioprosessi on pitkä ja haastava, eikä millään tavalla helppo, edullisuudesta puhumattakaan. Kyllä melkoisia asioita pariskunnalta vaaditaan, että adoptioprosessi lähtee edes käyntiin! Eniten minut yllätti se, miten nuorena prosessi pitää aloittaa. Joillain sivuilla neuvottiin, että oikea ikä hakeutua adoptiojonoon on 30-35-vuotiaana. Tunsin oloni vanhaksi. Lisäksi aloin miettiä, miksi olemme jättäneet tämän "yritysprosessin" näinkin myöhäiseksi. 

Mielestäni olen elänyt aina järkevästi. Olenko elänyt liiankin järkevästi? Olen opiskellut, valmistunut unelma-ammattiini, saanut viran, ostanut talon, hankkinut koiran ja farmariauton ja mennyt naimisiin. Nyt on myöhäistä tuskailla, että olisi pitänyt aloittaa vauvahommat kymmenen vuotta sitten. En osannut parikymppisenä kuvitellakaan, että lisääntyminen risoo ja stressaa aikuisena näin paljon. Toisaalta olen nauttinut opiskeluajoistani, juhlinut, potenut torstaiaamuisin krapulaa opiskelijabileiden jäljiltä, matkustellut ilman huolta lapsenvahdista, viettänyt lukuisia hetkiä kaksin mieheni kanssa... En kyllä kadukaan huolettomia nuoruusvuosia. 

Jotenkin tässä iässä huomaa, että ympärillä olevat ihmiset, ystävät alkavat tahoillaan viettää perhe-elämää viikonloppuisin. Olen huomannut monena lauantaina istuvani television ääressä ja pohtivani sitä kuinka voisin nekin TV:n tollotusajat viettää leikkien tai askarrellen oman pienen kanssa. Baarit eivät enää kiinnosta. Riittää, että muutaman kerran vuodessa pääsee tuulettamaan tanssijalkoja ja kilistelemään drinksuja. Haaveilen perheen yhteisistä lenkeistä syksyisessä metsässä. Talvisista pulkkamäkireissuista ja perheen yhteisestä hernekeitto- ja pannukakkutuokiosta. Joulukorttejakin olisi paljon kivempi alkaa väkertää yhdessä pienen naperon kanssa. Isänpäivänä en pääse keittämään kahvia tai leipomaan lapsen kanssa kakkua. Biologinen kelloni nakuttaa minulle koko ajan, että "Nyt pitäisi lisääntyä. Elää perhe-elämää. Niin muutkin tekee. Olet poikkeus."

Edelleen ilmassa on paljon toivonkipinöitä. Mitäänhän ei ole vielä diagnosoitu. Hoitoja ei ole vielä aloitettu, jos koskaan aloitetaankaan...

Voi kuinka toivon.

Taidan painaa playta ja tuskailla lapsiluukkudokumenttia...