Tänään oli taas ultran vuoro. Lääkäri oli 40 minuuttia myöhässä ja jännitin, ehtisinkö takaisin töihin sovitussa ajassa. Lääkäri ei pahoitellut myöhästynyttä aikataulua. (On muuten kohtuutonta, että joudun joka kerta ottamaan palkatonta vapaata näiden lapsettomuuslääkärikäyntien vuoksi. Olen töissä, jossa ei ole mahdollista käyttää ylityövapaita tms. Kalliiksi tämäkin pidemmän päälle tulee...)
Lääkäri teki pikaisen ultran, joka ensinnäkin sattui ihan pirusti. Aiemmat ultrat eivät ole juuri tuntuneet missään. Lääkäri ei löytänyt kummaltakaan puolelta mitään. EI YHTÄÄN MITÄÄN! Limakalvokaan ei ollut paksuuntunut lainkaan. Olin turta. Olen turta yhä edelleen. En muista ajomatkasta lääkäriltä takaisin töihin mitään. Menin ilmeisesti jonkin asteiseen shokkiin. Mieleni olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun vastaanotolla, mutta sain kerättyä itseni ja purin huulta. Taas yksi kuukausi ilman minkäänlaista toivoa.
En osannut kommentoida tai kysyä lääkäriltä mitään. Lääkäri vain totesi, että "Näitä tämmösiä hetkiä nyt vaan sattuu ja tapahtuu näiden hoitojen aikana välillä." Aha... Selvä...en siis ole epänormaali? Mitään muuta ei lääkäri sitten kommentoinutkaan. Käski syödä ensi kierrossa kaksinkertaisen annoksen Letrozolia. Haluanko syödä valmistetta, joka ei ainakaan tällä kertaa tuntunut auttavan? Onko peli nyt menetetty? Miten musta yhtäkkiä löytyikin vikaa? Kysymyksiä nousi heti mieleeni, kun astelin "liukuhihnalla" ulos vastaanotolta. Seuraava pari sisään, yksi epätoivoinen tapaus on pikatutkittu ja hedelmättömäksi havaittu... Lääkärin viimeiset sanat ovesta poistuessani oli: "Painoa pitää saada vielä pois."
On se niin pirun hienoa, että tässä nyt sitten kamppailee sen helv... viiden kilon kanssa ja pääkoppa on kyvytön toimimaan pettymyksen jälkeen. Tulin kotiin. Söin äklömakeita, suklaisia ruohomunia. Otan päikkärit. Illalla menen kyllä lenkille, mutten lääkärin suosituksesta.
Minua on tutkinut vuorotellen kaksi lääkäriä. Miksi juuri tänään piti olla vastaanotolla se toinen, josta en niin välitä? Toinen on paljon sympaattisempi. Mulle on suuri merkitys pienilläkin eleillä ja sanoilla. Nyt jäi kylmä fiilis. Blaah.
Soitin tänään ystävälleni itkukiukkuepätoivopuhelun. Onneksi on kuulevia korvia! <3 Miehelleni en ole vielä ehtinyt puhua. Pitääkö mun nyt sitten kertoa, että mä olen toivoton tapaus, johon ei lääkkeetkään tehoa?! Mä jotenkin luotin, että nyt kun asia on lääkäreiden hoidossa ja nielen kurkustani pillereitä, asia ratkeaa. Ei siinä nyt sitten ainakaan niin käynyt. Pregnyl-pistos jää käyttämättä tässä kierrossa ja taas kertyi yksi kuukausi lisää lapsettomuuden polulle.
Oloni on tyhjä. Onko normaalia, ettei follikkeleita näy ultrassa lainkaan?
AI niin... Joudun vielä uusiin verikokeisiin. Joku arvo olikin ollut alhainen ja koe pitää uusia. Miten ihmeessä ne eivät ole sitä tammikuussa huomanneet? Verikokeen tulokset tulivat kuitenkin jo joulukuussa.
Ensi kierrossa vähän lisää lääkettä, yhdet verikokeet ja jälleen uusi ultra. Hulluhan olen, että mä tämmöstä jaksan jatkaa! Ensimmäiset lapsettomuushoitoitkut itketty... Arvasin, että ei tästä helpolla selvitä. :(
että semmosia...
Kommentit